maanantai 20. toukokuuta 2019

Seili-kirjani lähti Seiliin!

  Lauantaina koin hienon hetken, kun lähdimme yhdessä pikkusiskoni Trixien kanssa Aurajoen rantaan, Turun keskustaan. Meillä oli mukanamme pino kauneinta kirjallisuutta, mitä maailmanhistoria on tuottanut - nimittäin minun omasta seikkailustani kertova "Hupi ja Seilin hirviö". No, toki siinä seikkailevat minun lisäkseni myös siskoni Marie ja Trixie sekä joukko eläinystäviämme, mutta eihän se kirjaa ainakaan huononna, että minun kuvani on kannessa!

  Onneksi Trixiellä oli kokeiltavana uusi Jertsima prototyyppi, tuulivoimaa hyödyntävä reppu, joka kannattelee itse itseään! Me olimme pakanneet repun täyteen kirjojani ja ajattelin, ettemme ikinä jaksa kantaa reppua kotipihaa kauemmaksi - olemmehan sentään vain hentoja leikkikoiria. Kauniita, mutta hentoja. Jertsimareppu toimi mainiosti. Trixie kertoi, ettei edes huomannut kantavansa mitään, paitsi ollessamme tuulensuojassa. Repussa ei ollut vielä akkua, joten tuulivoimaa ei varastoitunut mihinkään. Niinpä reppu toimi suunnitellusti aina tuulen puhaltaessa. Tuulen laantuessa apua ei enää tullut, ja reppu alkoi painaa.

  Matkantekomme olikin hieman katkonaista, sillä tuuli oli heikkoa ja myös vaihtelevaa. Tuulettomana hetkenä reppu painoi niin paljon, että Trixie lysähti aina istumaan maahan toivottoman näköisenä. Siinä sitten odottelimme tuulenpuuskaa, jotta pääsimme jatkamaan matkaa. Tämä ei sinänsä meitä haitannut, sillä leikkikoirina meillä ei ole yleensä  kiire minnekään. Mutta nyt määränpäämme oli M/S Norrskär, laiva, joka oli lähdössä Seilin saarelle,  ja sillä oli tiukka aikataulu.

  Onneksi olimme lähteneet ajoissa kotoa, ja päädyimme hyvissä ajoin Aurajoen rantaan. Ohitimme Höyrylaiva Ukko-Pekan ja jatkoimme matkaa satamaan päin. Pian saavuimmekin M/S Norrskärin viereen, jossa nuori mies lastasi tarvikkeita autosta laivaan. Hän näytti aluksi hämmästyneeltä nähdessään puhuvia leikkikoiria, mutta toipui alkuhämmennyksestään nopeasti. Kerroin, että meillä on arvokas lasti mukanamme ja että se pitäisi viedä Seilin saareen.

  Trixie otti repun kevyesti selästään ja avasi sen. Nuori mies ojensi meille tyhjän kangaskassin, johon pinosimme kirjan kerrallaan. Siirrettyämme kaikki kirjat repusta kassiin meidän oli pyydettävä nuorta miestä nostamaan kassi laivaan. Ilman tuulivoiman apua kassi oli meille liian raskas. Hän kantoikin kassin laivaan ja hämmästellen kysyi, miten kaksi pientä leikkikoiraa saattoi kantaa noin painavaa lastia. Minä vilkaisin Trixietä ja kerroin, että kyllä se on Piskikolan ja kääretortun ansiota. Trixietä vastaus kovasti nauratti.

  Sitä minä vain, että nyt "Hupi ja Seilin hirviö"-kirjan voi ostaa myös Seilin saarelta, Seilin kahvilasta. TASSUVOIMAA!



keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Simaa ja tippaleipiä / JHH-makkaraa ja vettä


  Toivottavasti teillä oli hauska vappu. Minä ainakin vietin hyvin iloisen sellaisen. Olen ollut aika kiireinen kirjani "Hupi ja Seilin hirviö" kanssa. Leikkikoiraa on viety kuin litran mittaa erilaisissa promotilaisuuksissa. Koirasanomat on järjestänyt useita tilaisuuksia, joissa olen ollut pääpuhujana. Mestarikokkilaisilla oli vappurieha, ja sinnekin minut oli kutsuttu lausumaan viisauksia, joita minulla tietenkin riittää. Koirasanomat teki minusta myös kansikuvatytön ja kertoi, että julistettakin harkitaan. Uskon, että minun kauneuteni ja uljas juliste kohentaisivat usean huoneiston tyylikkyyskeskiarvoa, joten toivon hankkeen toteutuvan.

  "Viedä kuin litran mittaa". Tätä äitini, Mami, hoki usein ollessani pentu. Minä olen jatkanut sen käyttöä, vaikken ole ihan ymmärtänytkään, mitä sillä tarkoitetaan. Jotain, että on kiire. Mauri Mäyräkoira asuu meidän yläkerrassa ja hän sitten kerran selitti, mitä sanonta tarkoittaa. Aikoinaan – ja toki vielä nykyäänkin – toreilla mitattiin erilaisia tuotteita valmiiden mittojen avulla, ja yksi niistä oli litran mitta. Mittatarkastajat pyrkivät yllätystarkastuksilla varmistamaan, että asiakkaita ei huijattu. Silloin itse viritettyä litran mittaa vietiin vauhdilla tarkastajan silmien alta pois, etten sanoisi ”kuin olisi tuli hännän alla”.

  No, takaisin asiaan. Vietimme perinteisen vapun yhdessä siskojeni Trixien ja Marien kanssa. Joimme simaa, piskikolaa sekä vettä. Söimme tippaleipiä, kääretorttua ja JHH-makkaraa. Marie lauloi kevätlauluja, Trixie luki Kevätpörriäistä ja minä haistelin ihanaa kevättä. Oletko koskaan nuuskinut juuri puhkeamassa olevaa koivun silmua? Kannattaisi. Siinä tuoksuu nimittäin kevät!

  Vapun kunniaksi laitan tähän maistiaisiksi kuvan minun seuraavasta kirjastani, jota emäntä tällä hetkellä valmistelee. Voittepa vaikkapa arvailla, missä me Trixien kanssa siinä olemme.

HYVÄÄ VAPPUA!!





maanantai 8. huhtikuuta 2019

Vaellussauva


  Myönnettävä on, että ihmiset ovat välillä hiukan outoja. Emäntäni meni siis erä- ja luonto-opaskouluun oppiakseen vaeltamaan. Se oli minusta jo sinänsä hassua, sillä vaeltaminenhan on maailman helpointa! Ei siihen kouluja tarvita. Ulos luontoon ja kirsu kohti uusia tuoksuja!

 Sen lisäksi, että ihmisten täytyy opetella vaeltamaan, he myös tarvitsevat erikoisen kepin pysyäkseen pystyssä luontopoluilla. He kutsuvat sitä vaellussauvaksi. Jos näkisit minut nyt, näkisit silmieni pyörivän kuin lottopallot – sen verran outona tuota vaellussauvaa pidän. No, koska olen utelias ja halusin oppia, ajattelin kokeilla, miten sellaisen vaellussauvan kanssa oikein vaelletaan.

  Lainasin emännän vaellussauvaa. Ei hän siitä varmasti tykännyt, koska väkisinkin siihen sauvaan jäi hampaiden jälkiä. Minusta hampaiden jäljet ovat kauniita, mutta emäntä valittaa niistä, ainakin jos löytää sellaisia kengistään. Tai laukuistaan. Tai pöydän jaloista. Mutta siitä huolimatta otin sauvan, tutkimustyö vaatii välillä uhrauksia.

  Trixie lähti mukaan metsään, vaikkei hän varsinaisesti ollut vaellussauvasta kiinnostunut. Mutta hän halusi testata uusinta Jertsimaa, joka oli Piskikolan matkatynnyri. Trixie ei ollut pysyä turkkinsa sisällä, sillä Piskikolan matkatynnyri oli erittäin kevyt ja sen piti pitää Piskikola miellyttävän kylmänä koko kuuman päivän.

  Minä koin ensimmäiset haasteet jo kotiovella, en meinannut mahtua ovesta lainkaan ulos sauvani kanssa. Ajattelin, että alkuhankaluudet johtuivat vain siitä, että minä en vielä varsinaisesti vaeltanut, minä vain lähdin kotoa. Ehkä vaellussauvoja ei voi käyttää kotoa lähdettäessä. Ehkä kotoa lähdettäessä on käytettävä erityisiä kotoalähtemissauvoja? No, Trixie auttoi minua pujottamaan vaellussauvan oviaukosta ja pääsimme vihdoin matkaan. Alaovella meinasimme kaataa naapurin sedän, joka kantoi isoa ruokakassia. Hänkään ei pitänyt emännän vaellussauvasta.

  Metsässä oli kivaa. Niin paljon hajuja. Jätin vaellussauvan maahan päästäkseni haistamaan kunnolla. Juoksimme sinne tänne ja yhtäkkiä huomasin, että olin kadottanut vaellussauvan. Emäntä olisi kyllä saanut hepulin! Oli pakko yrittää löytää se. Nuuskutin omia jälkiäni ja onnistuimme palaamaan takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet. Siinä se makasi maassa – vaellussauva. Tajusin, mistä se oli saanut nimensä: olimme vaeltaneet metsää sen takia pitkin poikin!

  Trixie marisi, että hillitön ravaaminen oli tehnyt hänet janoiseksi. Olin varma, että emäntä olisi pian palannut töistä kotiin, joten sanoin, että meidän pitää lähteä vauhdilla kotiin. Sieppasin vaellussauvan hampaisiini ja lähdimme laukkaamaan kotiin. Trixie päätti sammuttaa janoaan ja testata Piskikolan matkatynnyriä. Hän hamusi juostessaan pilliä suuhunsa ja näpsäytti kielellään pillin auki. Samassa pillistä ryöpsähti hyppimisestä villiintynyttä Piskikolaa Trixien kasvoille, mikä sai hänet pärskimään kovaäänisesti. Minua alkoi naurattaa ja olin pudottaa vaellussauvan. Se oli niin hassun näköistä!

  Äkkiä kuulin terävän paukahduksen ja tunsin suussani kovan tärähdyksen. Maailma meni ympäri hetkeksi ja puut olivat ylösalaisin! Sitten kaikki näkyi hetken taas normaalisti, kunnes puut kääntyivät taas mullin mallin. Parin kierroksen jälkeen putosin istualleni maahan. Vaellussauva oli takertunut kahden puun väliin. Siinä me istuimme, Piskikolaa valuva Trixie ja vaellussauvan kamppaama minä. Trixie totesi, että Piskikolan matkatynnyriä pitäisi vielä kehittää lisää. Minä puolestani ajattelin, että kyllä ihmiset ovat outoja. Ja että vaellussauva on humpuukia!

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Ihan hyvin voi olla!


Kaikkihan ovat jo nähneet, miten söpö leikkikoira olen. Minulta on usein kysytty, mistä kauneuteni on peräisin. Ja aivan yhtä usein minä olen vastannut, että en tiedä. Luulen kyllä, että vastustamaton ulkonäköni on vanhempieni ansiota. Pakko olla, sillä olemme kaikki nättejä, kukin tavallamme.

Minä olen siis Hupi von Düsseldorf, jalosukuinen villakoira. Tunnette jo varmasti myös siskoni Trixien ja Marien. Marie on minua hieman nuorempi, hän on jalosukuinen cockerspanieli – kuin Kaunotar Walt Disneyn piirretyssä, Kaunottaressa ja Kulkurissa. Trixie on nuorin sisareni, hän puolestaan on jalosukuinen mopsi, hyvin vauhdikas sellainen.

Nyt joku ihminen sitten jo hermostuu, että miten sisarina voi muka olla jalosukuinen villakoira,
jalosukuinen cockerspanieli ja jalosukuinen mopsi? Ihan hyvin voi olla. Leikkikoiramaailmassa on
täysin mahdollista, että jos vanhemmat ovat jalosukuisia sekarotuisia, niin lapsista voi tulla mitä
vaan.

Ihan yksinkertaista, mikäli ei väkisin yritä tehdä asioista vaikeita.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Teltta

  Emäntäni oli aivan tohkeissaan, kun hän lähti ensimmäistä kertaa viikonloppuretkelle erä- ja luonto-opaskoulussa. Hän säntäili pakatessaan ympäri huoneistoa sinne tänne kuin karkuun päässyt ilotulitusraketti – ei kuitenkaan äännellyt yhtä kovaa, mikä oli kivaa. Minä en oikein pidä ilotulitusraketeista; niiden pauke raastaa herkkiä, mutta kauniita korviani. Tykkään kyllä katsella kauniita kuvioita taivaalla. On myös hauskaa hyppiä ja yrittää saada kiinni putoavia tähtiä!

  Emäntäni oli ostanut teltan retkiään varten. Teltta on pieni kankaasta tehty asunto, jonka voi pystyttää metsään, rannalle tai vaikka parvekkeelle. En ole ihan varma, mihin telttaa varsinaisesti käytetään, mutta ilmeisesti ihmiset menevät sinne nukkumaan. Ihmiset tekevät kaiken niin vaikeasti. Kun minä haluan nukkua, minä etsin suojaisan paikan ja käperryn sinne. Ei siinä mitään telttoja tarvita! Yritin selittää emännälle, että hänkin voisi vain etsiä suojaisan paikan ja käpertyä sinne. Suojaisa paikka ei maksa mitään. Itseasiassa en usko, että suojaisia paikkoja voi edes ostaa – ei ainakaan meidän lähikaupasta. No, emäntäni tulkitsi minun ääntelyäni väärin ja sen sijaan, että olisi ottanut nöyrästi vastaan neuvoni, hän antoi minulle JHH-makkaran. Se oli mukava yllätys, etten sanoisi MAHTAVA!

  Emäntäni teltta on kulmikkaan puolipallon muotoinen. Siinä on kaksi ovea, teltan vastakkaisilla puolilla. Minä en ole vieläkään käsittänyt, miksi siinä on kaksi ovea. Luulen, että toinen on sisääntuloa ja toinen ulosmenoa varten. Niitä ei ole mitenkään merkattu, joten odotan yleensä, että emäntä kömpii ensin sisälle ja käytän sitten samaa ovea kuin hän. Joskus on hyvä seurata muiden esimerkkiä, vaikka silloin ei koekaan niin paljon yllätyksiä.

  Ihmisille tuntuu olevan tärkeää, että asiat tehdään oikeassa järjestyksessä. Esimerkiksi sisään mennään tietystä ovesta ja ulos tullaan toisesta. Joskus voidaan käyttää samaa ovea, mikä on hämmentävää. Tai kun syödään, ensin syödään pääruoka ja vasta sitten jälkiruoka. Minulle ei ole niin väliä... voin hyvin syödä pääruokamakkaran jälkiruokamakkaran jälkeen. Ei tunnu missään!

  Minä pidän tunneleista. On kivaa tunkea pää jonnekin ja haistella, mitä siellä pimeässä oikein on. Jos vielä onnistuu tunkemaan loputkin kropasta tunneliin, se on vielä mahtavampaa. Jos sitten pääsee kaivautumaan tunnelista uloskin, se on pikkusiskoani Trixietä lainaten ”Parrrrhautta!”. Emännän teltta ei ole varsinaisesti tunneli, mutta kahden oven ansiosta voin leikkiä, että se on sitä. Joskus emännän tultua reissultaan teltta saattaa olla sateesta märkä. Silloin hän pystyttää teltan pihalle ja kuivattelee sitä niin, että molemmat ovet ovat avoinna. Minä käytän yleensä tilaisuutta hyväkseni ja juoksen ympäri pihaa leikkien junaa. Aina välillä puikahdan teltan toisesta ovesta sisään, huudan ”Vuuf, vuuf”, kuten tuuttaava juna ja karkaan toisesta ovesta ulos. Emäntä ei kauheasti tykkää tästä leikistäni, hän varmaan haluaisi minun nukkuvan teltassa läpijuoksun sijasta. Mutta kuka sitä nyt kesken leikin nukkuisi!

  En vieläkään ymmärrä ihmisten tapaa käyttää telttaa pelkästään nukkumiseen. Minusta teltan kanssa on kivaa leikkiä muitakin kuin tunnelileikkejä. Tykkään varastoida sinne emännän sukkia tai muita vaatekappaleita, joita onnistun hänen huomaamattaan pihistämään. On hauskaa katsoa, kun emäntä etsii sukalle paria. Nyttemmin hän jo arvaa minun olleen asialla, vaikka väittääkin pesukoneensa toisinaan syövän sukkia.

  On myös muutamia leikkejä, joita en suosittele tehtävän teltan kanssa. Ainakin minun emäntäni hermostui, kun yritin kaivaa luuta teltan pohjalle. Hän ei tuntunut myöskään tykkäävän, kun hyppäsin teltan päälle vauhdikkaan juoksuni päätteeksi. Hassu juttu – kun tein saman punaruskeasävyiselle lehtikasalle syksyllä, hän nauroi makeasti.

  Vuuf, vuuf!

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Vaelluskengät

  Kun emäntä aloitti eräopaskoulun, hän kohkasi ensimmäiseksi kunnon vaellusjalkineista. Minä en ymmärtänyt sitä lainkaan, sillä minä olen aina osannut vaeltaa ilman kenkiä. Minä en itseasiassa voi sietää kenkiä; emäntä yritti kerran pukea minulle sellaiset muoviset pinkit tossut jalkaan, mutta minä tein Messit ja potkaisin ne banaanipotkuina eteisen vaatekaapin ylänurkkaan. Tykkään tuntea ruohontupsut varpaideni välissä, vesilätäkön huuhtelevan tassujani tai lumen kutittavan kylmästi tassunpohjia! Kengillä ei tunne mitään!

  Mutta koska eräoppaalle kengät tuntuvat olevan niin kovin tärkeitä, päätin antaa vaelluskengille vielä uuden tilaisuuden. Sepä ei ollut lainkaan helppoa! Näille tassuille, vaikkakin kauniille sellaisille, ei löydy kunnon vaelluskenkiä. Se oli masentavaa. Luulet tietenkin, ettei näin pienille tassuille ole olemassa sopivan kokoisia kenkiä, mutta siinä olet väärässä. Kyllä niitä olisi ollut, mutta ongelmaksi tulivat ne kengännauhat! Minä olen leikkikoira eikä minulla ole peukaloa ja muidenkin sormien kanssa on vähän niin ja näin. On muuten aika hankalaa sitoa kengännauhoja pelkästään hampailla! Voit kokeilla itse, mutta pidä huoli, että kengännauhat ovat puhtaita – muuten voi jäädä paha maku suuhun muustakin kuin siitä, ettei se nauhojen solmiminen onnistu.

  Kahden tunnin yrittämisen jälkeen kengät olivat edelleen ilman tassuja, mutta kengännauhat olivat märäksi natustetut. Emäntä ei yhtään tykännyt, kun sen näki. Sitten hän alkoi auttaa minua, mutta laittoi varmuuden vuoksi pyöräilykypärän päähänsä, koska ”edellisellä kerralla Messi oli osua häneen”. Heh.

  Siinä minä seisoin jäykät vaelluskengät jaloissa ja ajattelin, että kyllä ihmiset ovat hulluja! Minä en päässyt niillä kengillä mihinkään. Siinä seisoin keskellä eteistä jalat suorina ja tassut paketoituina vaelluskenkiin. Mietin, että miksi niitä kutsutaan vaelluskengiksi. Minulta ainakin loppui liikkuminen tykkänään, kun sain moiset jalkaani. Emäntä vilkaisi minua silmiin ja perääntyi sitten nopeasti eteisestä. Kyllä hän taisi tajuta, etten minä aikoisi niitä kenkiä kauan katsella. Ja oikeassa hän olikin. Messi astui jälleen kehiin – tällä kertaa potkaisin painavat vaelluskengät kärkkärillä eteisen vaatekaapin alanurkkaan. Kun tassut olivat vihdoin taas vapaina, aloin juosta villisti ympäri kämppää tuulettaen hännälläni! Maaaaaaliiiii!!!!

  Vaelluskengät. Pah.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Hupi ja Seilin hirviö

  Vihdoinkin! Minusta on kirjoitettu kirja! Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin kyllä siinä kirjassa Trixie ja Mariekin seikkailevat, mutta kuitenkin. Hieno juttu, että useammalla on mahdollisuus saada tutustua minuun ja minun elämääni. Olen jo kauan aikaa ihmetellytkin, miksei minusta ole kirjoitettu kirjaa. Sen lisäksi, että olen kauneuteni ansiosta mitä mainiointa katsottavaa, seikkailuni ovat ainakin omasta mielestäni varsin jännittävää luettavaa. 

  No, nyt meistä lopultakin on ilmestynyt kirja. Sen nimi on Hupi ja Seilin hirviö. Se kertoo viime kesän seikkailustamme Seilin saarelle. Se sijaitsee Turun saaristossa, Nauvossa ja on todella kaunis saari. Meillä oli siellä todella jännittävää, sillä.... Ei. Enhän minä saa tarinaa tässä paljastaa, sinun täytyy lukea kirjani itse. 

  A5-kokoisessa kirjassa on 106 sivua. Värikuviakin siinä on, tosin minusta olisi voinut ottaa enemmänkin kuvia, sillä söpöyteni ei kyllä kuvissa kulu! Ihan pienimmille sitä varmaan täytyy lukea, sillä tekstiä on kuitenkin aika paljon. Sekä etu- että takakannen takana on muutamia kuvia väritettäväksi - jos vaikka aika tulee pitkäksi matkatessa laivalla ensi kesällä Seilin saarelle! 

  Kirjaani myyvät Turun Kansallinen Kirjakauppa (www.kansallinenkirjakauppa.fi), Pieni Kirjapuoti (www.pienikirjapuoti.fi), Visit Seili (saaren kahvila), emäntäni (hupivondusseldorf@gmail.com) ja booky.fi.

Hupi ja Seilin hirviö, ISBN 978-952-94-1509-0