Myönnettävä on, että ihmiset ovat
välillä hiukan outoja. Emäntäni meni siis erä- ja
luonto-opaskouluun oppiakseen vaeltamaan. Se oli minusta jo sinänsä
hassua, sillä vaeltaminenhan on maailman helpointa! Ei siihen
kouluja tarvita. Ulos luontoon ja kirsu kohti uusia tuoksuja!
Sen lisäksi, että ihmisten täytyy
opetella vaeltamaan, he myös tarvitsevat erikoisen kepin pysyäkseen
pystyssä luontopoluilla. He kutsuvat sitä vaellussauvaksi. Jos
näkisit minut nyt, näkisit silmieni pyörivän kuin lottopallot –
sen verran outona tuota vaellussauvaa pidän. No, koska olen utelias
ja halusin oppia, ajattelin kokeilla, miten sellaisen vaellussauvan
kanssa oikein vaelletaan.
Lainasin emännän vaellussauvaa. Ei
hän siitä varmasti tykännyt, koska väkisinkin siihen sauvaan jäi
hampaiden jälkiä. Minusta hampaiden jäljet ovat kauniita, mutta
emäntä valittaa niistä, ainakin jos löytää sellaisia
kengistään. Tai laukuistaan. Tai pöydän jaloista. Mutta siitä
huolimatta otin sauvan, tutkimustyö vaatii välillä uhrauksia.
Trixie lähti mukaan metsään,
vaikkei hän varsinaisesti ollut vaellussauvasta kiinnostunut. Mutta
hän halusi testata uusinta Jertsimaa, joka oli Piskikolan
matkatynnyri. Trixie ei ollut pysyä turkkinsa sisällä, sillä
Piskikolan matkatynnyri oli erittäin kevyt ja sen piti pitää
Piskikola miellyttävän kylmänä koko kuuman päivän.
Minä koin ensimmäiset haasteet jo
kotiovella, en meinannut mahtua ovesta lainkaan ulos sauvani kanssa.
Ajattelin, että alkuhankaluudet johtuivat vain siitä, että minä
en vielä varsinaisesti vaeltanut, minä vain lähdin kotoa. Ehkä
vaellussauvoja ei voi käyttää kotoa lähdettäessä. Ehkä kotoa
lähdettäessä on käytettävä erityisiä kotoalähtemissauvoja?
No, Trixie auttoi minua pujottamaan vaellussauvan oviaukosta ja
pääsimme vihdoin matkaan. Alaovella meinasimme kaataa naapurin
sedän, joka kantoi isoa ruokakassia. Hänkään ei pitänyt emännän
vaellussauvasta.
Metsässä oli kivaa. Niin paljon
hajuja. Jätin vaellussauvan maahan päästäkseni haistamaan
kunnolla. Juoksimme sinne tänne ja yhtäkkiä huomasin, että olin
kadottanut vaellussauvan. Emäntä olisi kyllä saanut hepulin! Oli
pakko yrittää löytää se. Nuuskutin omia jälkiäni ja
onnistuimme palaamaan takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet.
Siinä se makasi maassa – vaellussauva. Tajusin, mistä se oli
saanut nimensä: olimme vaeltaneet metsää sen takia pitkin poikin!
Trixie marisi, että hillitön
ravaaminen oli tehnyt hänet janoiseksi. Olin varma, että emäntä
olisi pian palannut töistä kotiin, joten sanoin, että meidän
pitää lähteä vauhdilla kotiin. Sieppasin vaellussauvan
hampaisiini ja lähdimme laukkaamaan kotiin. Trixie päätti
sammuttaa janoaan ja testata Piskikolan matkatynnyriä. Hän hamusi
juostessaan pilliä suuhunsa ja näpsäytti kielellään pillin auki.
Samassa pillistä ryöpsähti hyppimisestä villiintynyttä
Piskikolaa Trixien kasvoille, mikä sai hänet pärskimään
kovaäänisesti. Minua alkoi naurattaa ja olin pudottaa
vaellussauvan. Se oli niin hassun näköistä!
Äkkiä kuulin terävän paukahduksen
ja tunsin suussani kovan tärähdyksen. Maailma meni ympäri hetkeksi
ja puut olivat ylösalaisin! Sitten kaikki näkyi hetken taas
normaalisti, kunnes puut kääntyivät taas mullin mallin. Parin
kierroksen jälkeen putosin istualleni maahan. Vaellussauva oli
takertunut kahden puun väliin. Siinä me istuimme, Piskikolaa valuva
Trixie ja vaellussauvan kamppaama minä. Trixie totesi, että
Piskikolan matkatynnyriä pitäisi vielä kehittää lisää. Minä
puolestani ajattelin, että kyllä ihmiset ovat outoja. Ja että
vaellussauva on humpuukia!
