Hupi ja Seilin hirviö

  Vihdoinkin! Minusta on kirjoitettu kirja! Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin kyllä siinä kirjassa Trixie ja Mariekin seikkailevat, mutta kuitenkin. Hieno juttu, että useammalla on mahdollisuus saada tutustua minuun ja minun elämääni. Olen jo kauan aikaa ihmetellytkin, miksei minusta ole kirjoitettu kirjaa. Sen lisäksi, että olen kauneuteni ansiosta mitä mainiointa katsottavaa, seikkailuni ovat ainakin omasta mielestäni varsin jännittävää luettavaa. 

  No, nyt meistä lopultakin on ilmestynyt kirja. Sen nimi on Hupi ja Seilin hirviö. Se kertoo viime kesän seikkailustamme Seilin saarelle. Se sijaitsee Turun saaristossa, Nauvossa ja on todella kaunis saari. Meillä oli siellä todella jännittävää, sillä.... Ei. Enhän minä saa tarinaa tässä paljastaa, sinun täytyy lukea kirjani itse. 

  A5-kokoisessa kirjassa on 106 sivua. Värikuviakin siinä on, tosin minusta olisi voinut ottaa enemmänkin kuvia, sillä söpöyteni ei kyllä kuvissa kulu! Ihan pienimmille sitä varmaan täytyy lukea, sillä tekstiä on kuitenkin aika paljon. Sekä etu- että takakannen takana on muutamia kuvia väritettäväksi - jos vaikka aika tulee pitkäksi matkatessa laivalla ensi kesällä Seilin saarelle! 

  Kirjaani myyvät Turun Kansallinen Kirjakauppa (www.kansallinenkirjakauppa.fi), Pieni Kirjapuoti (www.pienikirjapuoti.fi), Visit Seili (saaren kahvila), emäntäni (hupivondusseldorf@gmail.com) ja booky.fi.

Hupi ja Seilin hirviö, ISBN 978-952-94-1509-0

Häikäisevää kauneutta

  Huh, huh. Minun on pitänyt kirjoittaa aikaisemmin, mutta en ole kyennyt. Oppiakseen vaeltamaan täytyy näemmä läpikäydä hurjia asioita. On niin paljon kerrottavaa, että turkki on haljeta, pitänee haukata hiukan koiranmakkaraa, jotta rauhottuisi. Tässä olotilassa ei nimittäin osu näppäimiin sitten millään ja tekstistä tulee ihan, että ”jfafe dföasd aidf da”. Tiedättehän.

  Röyh. No niin. "Kyllä koiranmakkara koiran tiellä pitää", kuten Mami aina sanoo. Täytyy myöntää, etten muista sellaista vaivaa, joka ei olisi koiranmakkaralla parantunut. Kun olin pieni ja tassuni murtui, niin silloinkin koiranmakkara auttoi. Mami teki siitä lastan. Se oli kuulemma ainoa tapa saada minut pysymään aloillani. Oi, muistan vieläkin, kuinka ihania unia näin, kun kuonon vieressä alituiseen  tuoksui ihana herkkupala.

  Mutta unohdetaan koiranmakkara hetkeksi (tämä lause minua kyllä nauratti... eihän koiranmakkaraa voi hetkeksikään unohtaa!!?? ).  Emäntäni kävi vuosia sitten erä- ja luonto-opaskoulun ja minä ajattelin, että kokeilen joitakin samoja juttuja ihan itsekseni ja näytän emännälleni, ettei vaelteluun mitään kouluja tarvita. Koira kyllä pärjää ilmankin, vaikka olisikin leikkikoira.

  Yhtenä aamuna emännän lähdettyä töihin, minä kipaisin ulos ja etsin metsää. Googlesta ei ollut löytynyt apua. Googlen karttoihin olin näpyttänyt ”metsä” ja sieltä tuli vastaukseksi vain ihmeellisiä mainoksia, joissa ”metsänomistaja on meille tähti” tai ”annatko metsän tuottaa”. Mikäs vastaus se sellainen on? Jos karttahaussa kysyy metsää, niin eikö olisi vain voinut tulla reitti, jota seuraamalla sinne pääsee. Siskolleni Trixielle tätä valitin, ja hän kehoitti minua luottamaan ylivertaiseen kuonooni. Niinpä minä päätin nuuskia itseni metsään.

  Matkalla oli niin paljon mielenkiintoisia hajuja, ettei metsään menosta meinannut tulla mitään, mutta lopulta päädyin pienen metsikön reunaan. Talviaamut Suomessa ovat siitä ihmeellisiä, että silloin säästetään sähköjä eikä metsissä pidetä valoja päällä. Oli niin pimeää, etten tohtinut siihen metsikköön sen paremmin tutustua. Merkkasin koiramaisesti paikan, jotta löytäisin sen ensi kerralla, ja lähdin sitten takaisin kotiin.

  Trixie neuvoi, että pimeitä vuoden- ja vuorokaudenaikoja varten pitää vaeltajalla olla itsellään valoa mukanaan. Ja koska tassut on hyvä pitää vapaina, paras ratkaisu olisi otsalamppu. Emännän otsalamppu oli pöydällä, joten minä ajattelin kokeilla sitä.

  Trixie tuhahti halveksivasti, ettei ihmisten otsalampuilla tekisi mitään. Hänellä olisi kuulemma uusin Jertsima – joka koiran otsalamppu. Niin, jos jertsimat ovat teille vieraita, niin kannattaa lukaista niistä hieman Trixien sivulta.

  Trixie kertoi, että Jertsima 12 – joka koiran otsalamppu on suunniteltu vaativiin olosuhteisiin ja sen avulla saa synkemmänkin metsän muuttumaan valomereksi. Jertsima oli kuulemma sponsoroinut viimeistä Koirien Jukolaa – koirien suunnistustapahtumaa – ja antanut kaikille yösuunnistajille Jertsima 12:t käyttöön. Suunnistusalueella oli käynnistynyt valtava valoshow – ihmisten paikallislehdessä oli kuulemma arveltu jonkun Ekku Peltomäen harjoitelleen uusinta valolasershowtaan. Muutama lentokone oli eksynyt reitiltään, kun luulivat lentäneensä jonkin isomman kaupungin yli.

  Minä olin kiitollinen, kun sain näin mahtavan tuotteen testattavaksi. Puin Jertsima 12:n otsalleni ja marssin kylpyhuoneeseen, joka muuttui yhdellä napin painalluksella kirkkaanvalkoiseksi. Pari sokeritoukkaa lamaantui paikoilleen. Ihan uskomattoman tehokas peli.

  Vaeltaminen ei minusta ole vain siirtymistä paikasta toiseen tai luonnon ihailemista. Minusta on kovin tärkeää, että itsekin näyttää hyvältä. Minä olen itsessään kovin kaunis enkä halunnut, että jokin otsalamppu veisi osan viehätysvoimastani. Niinpä halusin tarkistaa, miltä minä otsalamppu päässäni näytän. Marssin kylpyhuoneesta ulos eteisen vaatekaapin eteen. Siinä on peiliovet, joiden edessä usein ihailen itseäni. Pysähdyin peilioven eteen ja katsoin itseäni. Samassa hirveän kirkas valo lävähti peilistä silmiini. JERTSIMA 12!!! Olin unohtanut sammuttaa sen!! Voi. Sekunnissa se kirkas valo häikäisi minut niin, etten nähnyt enää mitään. Trixie auttoi minua riisumaan otsalampun ja talutti minut petipaikalleni.

Kesti muutaman päivän ennen kuin taas näin kunnolla. Siinä pedissä makoilessani tulin ajatelleeksi kaikennäköistä. Olinhan minä ennenkin huomannut itseäni peilissä katsellessa, että olen häikäisevän kaunis. Ilmeisesti otsalamppu sopi minulle liiankin hyvin. Meidän yhteisvaikutuksemme oli ollut suorastaan tyrmäävä. Ei ole aina helppoa olla näin söpö. No, vaikka ensimmäinen otsalamppukokeiluni oli hieman hankala, niin opinpahan ainakin sen, että käytän otsalamppua vain pimeässä. Enkä koskaan peilin edessä.

Hupi von Düsseldorf - jalosukuinen villakoira

Minä olen Hupi. 

  Olen leikkikoira, ommeltu valkoisesta tekoturkiksesta ja täytetty pehmeillä fyllingeillä. Koska minut on huippuammattilainen täyttänyt ja koonnut, lopputulos on täydellinen. Niin... en halua mitenkään pröystäillä, mutta kyllähän se on myönnettävä, että jokainen aamu alkaa ihastuksen huokaisulla, kunhan vain aloitan aamuni katsomalla omaa kuvaani kylpyhuoneen peilistä. Olen minä sen verran nätti.

  Minun koko nimeni on Hupi Mustikka von Düsseldorf ja olen jalosukuinen villakoira. Isäni ja äitini, Papi ja Mami, asuvat Roomassa, Italiassa, mutta minä asun Turussa. Minulla on kauniit, siniset silmät ja Mami sanookin, että silmieni takia hän nimesi minut Mustikaksi. Koska mustikka minussa on niin ilmeistä, jätän sen nimen yleensä pois ja esittelen itseni lyhyemmin sanomalla "Minä olen Hupi von Düsseldorf ja olen jalosukuinen villakoira".

  Minä olen koirien koira. Minä rakastan koiranmakkaroita ja luita ja kaiken haistamista. Emäntä aina päivittelee, että olisipa kamera, joka muuttaisi kaikki haistamani hajut kuviksi. Minua se puolestaan naurattaa. Emännällä ei taida olla hajuakaan, kuinka monta kuvaa hän minun kuononi kautta joutuisi katselemaan. Nimittäin sen lisäksi, että kuononi on kaunis, se on myös tarkka.

   

 Mutta mitäs minä tässä enempää höpisemään. Tämä oli nyt vain tällainen lyhyt esittely. Kyllä te minut opitte vielä paremmin tuntemaan - kunhan pääsen tässä bloggaamisessani vauhtiin. Kirjoittaminen on hiukan hidasta, kun ei ole sormia. Tällaisilla töpöillä tassuilla, jotka ovat kylläkin kauniit, on niin kovin vaikeaa kirjoittaa.

  Emäntäni kävi vuosia sitten erä- ja luonto-opaskoulun! Hän oli niin innostunut, että se minua jo vähän naurattaa. Mikä siinä erä- ja luonto-oppaudessa niin vaikeaa on, että ihan kouluun pitää sen takia mennä? Kun on tarkka nenä ja riittävästi koiranmakkaraa matkassa, niin luonnossa kyllä selviää. Valitettavasti emäntä ei oppinut siellä koulussa haistelemaan - hän on siinä edelleen aika huono.

 Minä puolestani innostuin emännän koulusta sen verran, että päätin alkaa jakaa muille arvokkaita luontoneuvojani, mutta ilman mitään kouluja. Minä käytän ylivertaista leikkikoiran älyäni ja nenääni. Ajattelin myös kertoa seikkailuistani täällä omassa blogissani. Tästä tulee ikäänkuin Hupin oma erä- ja luonto-opaskoulu. Tästä tulee hauskaa! Minua alkoi jännittää niin paljon, että minulle tuli nälkä. Nenäni kertoo, että ruokakupissa voisi jo olla lounasmakkara.

HAU KAIKILLE!