Ihan hyvin voi olla!

Kaikkihan ovat jo nähneet, miten söpö leikkikoira olen. Minulta on usein kysytty, mistä kauneuteni on peräisin. Ja aivan yhtä usein minä olen vastannut, että en tiedä. Luulen kyllä, että vastustamaton ulkonäköni on vanhempieni ansiota. Pakko olla, sillä olemme kaikki nättejä, kukin tavallamme.

Minä olen siis Hupi von Düsseldorf, jalosukuinen villakoira. Tunnette jo varmasti myös siskoni Trixien ja Marien. Marie on minua hieman nuorempi, hän on jalosukuinen cockerspanieli – kuin Kaunotar Walt Disneyn piirretyssä, Kaunottaressa ja Kulkurissa. Trixie on nuorin sisareni, hän puolestaan on jalosukuinen mopsi, hyvin vauhdikas sellainen.

Nyt joku ihminen sitten jo hermostuu, että miten sisarina voi muka olla jalosukuinen villakoira,

jalosukuinen cockerspanieli ja jalosukuinen mopsi? Ihan hyvin voi olla. Leikkikoiramaailmassa on

täysin mahdollista, että jos vanhemmat ovat jalosukuisia sekarotuisia, niin lapsista voi tulla mitä

vaan.

Ihan yksinkertaista, mikäli ei väkisin yritä tehdä asioista vaikeita.

Teltta

  Emäntäni oli aivan tohkeissaan, kun hän lähti ensimmäistä kertaa viikonloppuretkelle erä- ja luonto-opaskoulussa. Hän säntäili pakatessaan ympäri huoneistoa sinne tänne kuin karkuun päässyt ilotulitusraketti – ei kuitenkaan äännellyt yhtä kovaa, mikä oli kivaa. Minä en oikein pidä ilotulitusraketeista; niiden pauke raastaa herkkiä, mutta kauniita korviani. Tykkään kyllä katsella kauniita kuvioita taivaalla. On myös hauskaa hyppiä ja yrittää saada kiinni putoavia tähtiä!

  Emäntäni oli ostanut teltan retkiään varten. Teltta on pieni kankaasta tehty asunto, jonka voi pystyttää metsään, rannalle tai vaikka parvekkeelle. En ole ihan varma, mihin telttaa varsinaisesti käytetään, mutta ilmeisesti ihmiset menevät sinne nukkumaan. Ihmiset tekevät kaiken niin vaikeasti. Kun minä haluan nukkua, minä etsin suojaisan paikan ja käperryn sinne. Ei siinä mitään telttoja tarvita! Yritin selittää emännälle, että hänkin voisi vain etsiä suojaisan paikan ja käpertyä sinne. Suojaisa paikka ei maksa mitään. Itseasiassa en usko, että suojaisia paikkoja voi edes ostaa – ei ainakaan meidän lähikaupasta. No, emäntäni tulkitsi minun ääntelyäni väärin ja sen sijaan, että olisi ottanut nöyrästi vastaan neuvoni, hän antoi minulle JHH-makkaran. Se oli mukava yllätys, etten sanoisi MAHTAVA!

  Emäntäni teltta on kulmikkaan puolipallon muotoinen. Siinä on kaksi ovea, teltan vastakkaisilla puolilla. Minä en ole vieläkään käsittänyt, miksi siinä on kaksi ovea. Luulen, että toinen on sisääntuloa ja toinen ulosmenoa varten. Niitä ei ole mitenkään merkattu, joten odotan yleensä, että emäntä kömpii ensin sisälle ja käytän sitten samaa ovea kuin hän. Joskus on hyvä seurata muiden esimerkkiä, vaikka silloin ei koekaan niin paljon yllätyksiä.

  Ihmisille tuntuu olevan tärkeää, että asiat tehdään oikeassa järjestyksessä. Esimerkiksi sisään mennään tietystä ovesta ja ulos tullaan toisesta. Joskus voidaan käyttää samaa ovea, mikä on hämmentävää. Tai kun syödään, ensin syödään pääruoka ja vasta sitten jälkiruoka. Minulle ei ole niin väliä... voin hyvin syödä pääruokamakkaran jälkiruokamakkaran jälkeen. Ei tunnu missään!

  Minä pidän tunneleista. On kivaa tunkea pää jonnekin ja haistella, mitä siellä pimeässä oikein on. Jos vielä onnistuu tunkemaan loputkin kropasta tunneliin, se on vielä mahtavampaa. Jos sitten pääsee kaivautumaan tunnelista uloskin, se on pikkusiskoani Trixietä lainaten ”Parrrrhautta!”. Emännän teltta ei ole varsinaisesti tunneli, mutta kahden oven ansiosta voin leikkiä, että se on sitä. Joskus emännän tultua reissultaan teltta saattaa olla sateesta märkä. Silloin hän pystyttää teltan pihalle ja kuivattelee sitä niin, että molemmat ovet ovat avoinna. Minä käytän yleensä tilaisuutta hyväkseni ja juoksen ympäri pihaa leikkien junaa. Aina välillä puikahdan teltan toisesta ovesta sisään, huudan ”Vuuf, vuuf”, kuten tuuttaava juna ja karkaan toisesta ovesta ulos. Emäntä ei kauheasti tykkää tästä leikistäni, hän varmaan haluaisi minun nukkuvan teltassa läpijuoksun sijasta. Mutta kuka sitä nyt kesken leikin nukkuisi!

  En vieläkään ymmärrä ihmisten tapaa käyttää telttaa pelkästään nukkumiseen. Minusta teltan kanssa on kivaa leikkiä muitakin kuin tunnelileikkejä. Tykkään varastoida sinne emännän sukkia tai muita vaatekappaleita, joita onnistun hänen huomaamattaan pihistämään. On hauskaa katsoa, kun emäntä etsii sukalle paria. Nyttemmin hän jo arvaa minun olleen asialla, vaikka väittääkin pesukoneensa toisinaan syövän sukkia.

  On myös muutamia leikkejä, joita en suosittele tehtävän teltan kanssa. Ainakin minun emäntäni hermostui, kun yritin kaivaa luuta teltan pohjalle. Hän ei tuntunut myöskään tykkäävän, kun hyppäsin teltan päälle vauhdikkaan juoksuni päätteeksi. Hassu juttu – kun tein saman punaruskeasävyiselle lehtikasalle syksyllä, hän nauroi makeasti.

  Vuuf, vuuf!

Vaelluskengät

  Kun emäntä aloitti eräopaskoulun, hän kohkasi ensimmäiseksi kunnon vaellusjalkineista. Minä en ymmärtänyt sitä lainkaan, sillä minä olen aina osannut vaeltaa ilman kenkiä. Minä en itseasiassa voi sietää kenkiä; emäntä yritti kerran pukea minulle sellaiset muoviset pinkit tossut jalkaan, mutta minä tein Messit ja potkaisin ne banaanipotkuina eteisen vaatekaapin ylänurkkaan. Tykkään tuntea ruohontupsut varpaideni välissä, vesilätäkön huuhtelevan tassujani tai lumen kutittavan kylmästi tassunpohjia! Kengillä ei tunne mitään!

  Mutta koska eräoppaalle kengät tuntuvat olevan niin kovin tärkeitä, päätin antaa vaelluskengille vielä uuden tilaisuuden. Sepä ei ollut lainkaan helppoa! Näille tassuille, vaikkakin kauniille sellaisille, ei löydy kunnon vaelluskenkiä. Se oli masentavaa. Luulet tietenkin, ettei näin pienille tassuille ole olemassa sopivan kokoisia kenkiä, mutta siinä olet väärässä. Kyllä niitä olisi ollut, mutta ongelmaksi tulivat ne kengännauhat! Minä olen leikkikoira eikä minulla ole peukaloa ja muidenkin sormien kanssa on vähän niin ja näin. On muuten aika hankalaa sitoa kengännauhoja pelkästään hampailla! Voit kokeilla itse, mutta pidä huoli, että kengännauhat ovat puhtaita – muuten voi jäädä paha maku suuhun muustakin kuin siitä, ettei se nauhojen solmiminen onnistu.

  Kahden tunnin yrittämisen jälkeen kengät olivat edelleen ilman tassuja, mutta kengännauhat olivat märäksi natustetut. Emäntä ei yhtään tykännyt, kun sen näki. Sitten hän alkoi auttaa minua, mutta laittoi varmuuden vuoksi pyöräilykypärän päähänsä, koska ”edellisellä kerralla Messi oli osua häneen”. Heh.

  Siinä minä seisoin jäykät vaelluskengät jaloissa ja ajattelin, että kyllä ihmiset ovat hulluja! Minä en päässyt niillä kengillä mihinkään. Siinä seisoin keskellä eteistä jalat suorina ja tassut paketoituina vaelluskenkiin. Mietin, että miksi niitä kutsutaan vaelluskengiksi. Minulta ainakin loppui liikkuminen tykkänään, kun sain moiset jalkaani. Emäntä vilkaisi minua silmiin ja perääntyi sitten nopeasti eteisestä. Kyllä hän taisi tajuta, etten minä aikoisi niitä kenkiä kauan katsella. Ja oikeassa hän olikin. Messi astui jälleen kehiin – tällä kertaa potkaisin painavat vaelluskengät kärkkärillä eteisen vaatekaapin alanurkkaan. Kun tassut olivat vihdoin taas vapaina, aloin juosta villisti ympäri kämppää tuulettaen hännälläni! Maaaaaaliiiii!!!!

  Vaelluskengät. Pah.