Häikäisevää kauneutta

  Huh, huh. Minun on pitänyt kirjoittaa aikaisemmin, mutta en ole kyennyt. Oppiakseen vaeltamaan täytyy näemmä läpikäydä hurjia asioita. On niin paljon kerrottavaa, että turkki on haljeta, pitänee haukata hiukan koiranmakkaraa, jotta rauhottuisi. Tässä olotilassa ei nimittäin osu näppäimiin sitten millään ja tekstistä tulee ihan, että ”jfafe dföasd aidf da”. Tiedättehän.

  Röyh. No niin. "Kyllä koiranmakkara koiran tiellä pitää", kuten Mami aina sanoo. Täytyy myöntää, etten muista sellaista vaivaa, joka ei olisi koiranmakkaralla parantunut. Kun olin pieni ja tassuni murtui, niin silloinkin koiranmakkara auttoi. Mami teki siitä lastan. Se oli kuulemma ainoa tapa saada minut pysymään aloillani. Oi, muistan vieläkin, kuinka ihania unia näin, kun kuonon vieressä alituiseen  tuoksui ihana herkkupala.

  Mutta unohdetaan koiranmakkara hetkeksi (tämä lause minua kyllä nauratti... eihän koiranmakkaraa voi hetkeksikään unohtaa!!?? ).  Emäntäni kävi vuosia sitten erä- ja luonto-opaskoulun ja minä ajattelin, että kokeilen joitakin samoja juttuja ihan itsekseni ja näytän emännälleni, ettei vaelteluun mitään kouluja tarvita. Koira kyllä pärjää ilmankin, vaikka olisikin leikkikoira.

  Yhtenä aamuna emännän lähdettyä töihin, minä kipaisin ulos ja etsin metsää. Googlesta ei ollut löytynyt apua. Googlen karttoihin olin näpyttänyt ”metsä” ja sieltä tuli vastaukseksi vain ihmeellisiä mainoksia, joissa ”metsänomistaja on meille tähti” tai ”annatko metsän tuottaa”. Mikäs vastaus se sellainen on? Jos karttahaussa kysyy metsää, niin eikö olisi vain voinut tulla reitti, jota seuraamalla sinne pääsee. Siskolleni Trixielle tätä valitin, ja hän kehoitti minua luottamaan ylivertaiseen kuonooni. Niinpä minä päätin nuuskia itseni metsään.

  Matkalla oli niin paljon mielenkiintoisia hajuja, ettei metsään menosta meinannut tulla mitään, mutta lopulta päädyin pienen metsikön reunaan. Talviaamut Suomessa ovat siitä ihmeellisiä, että silloin säästetään sähköjä eikä metsissä pidetä valoja päällä. Oli niin pimeää, etten tohtinut siihen metsikköön sen paremmin tutustua. Merkkasin koiramaisesti paikan, jotta löytäisin sen ensi kerralla, ja lähdin sitten takaisin kotiin.

  Trixie neuvoi, että pimeitä vuoden- ja vuorokaudenaikoja varten pitää vaeltajalla olla itsellään valoa mukanaan. Ja koska tassut on hyvä pitää vapaina, paras ratkaisu olisi otsalamppu. Emännän otsalamppu oli pöydällä, joten minä ajattelin kokeilla sitä.

  Trixie tuhahti halveksivasti, ettei ihmisten otsalampuilla tekisi mitään. Hänellä olisi kuulemma uusin Jertsima – joka koiran otsalamppu. Niin, jos jertsimat ovat teille vieraita, niin kannattaa lukaista niistä hieman Trixien sivulta.

  Trixie kertoi, että Jertsima 12 – joka koiran otsalamppu on suunniteltu vaativiin olosuhteisiin ja sen avulla saa synkemmänkin metsän muuttumaan valomereksi. Jertsima oli kuulemma sponsoroinut viimeistä Koirien Jukolaa – koirien suunnistustapahtumaa – ja antanut kaikille yösuunnistajille Jertsima 12:t käyttöön. Suunnistusalueella oli käynnistynyt valtava valoshow – ihmisten paikallislehdessä oli kuulemma arveltu jonkun Ekku Peltomäen harjoitelleen uusinta valolasershowtaan. Muutama lentokone oli eksynyt reitiltään, kun luulivat lentäneensä jonkin isomman kaupungin yli.

  Minä olin kiitollinen, kun sain näin mahtavan tuotteen testattavaksi. Puin Jertsima 12:n otsalleni ja marssin kylpyhuoneeseen, joka muuttui yhdellä napin painalluksella kirkkaanvalkoiseksi. Pari sokeritoukkaa lamaantui paikoilleen. Ihan uskomattoman tehokas peli.

  Vaeltaminen ei minusta ole vain siirtymistä paikasta toiseen tai luonnon ihailemista. Minusta on kovin tärkeää, että itsekin näyttää hyvältä. Minä olen itsessään kovin kaunis enkä halunnut, että jokin otsalamppu veisi osan viehätysvoimastani. Niinpä halusin tarkistaa, miltä minä otsalamppu päässäni näytän. Marssin kylpyhuoneesta ulos eteisen vaatekaapin eteen. Siinä on peiliovet, joiden edessä usein ihailen itseäni. Pysähdyin peilioven eteen ja katsoin itseäni. Samassa hirveän kirkas valo lävähti peilistä silmiini. JERTSIMA 12!!! Olin unohtanut sammuttaa sen!! Voi. Sekunnissa se kirkas valo häikäisi minut niin, etten nähnyt enää mitään. Trixie auttoi minua riisumaan otsalampun ja talutti minut petipaikalleni.

Kesti muutaman päivän ennen kuin taas näin kunnolla. Siinä pedissä makoilessani tulin ajatelleeksi kaikennäköistä. Olinhan minä ennenkin huomannut itseäni peilissä katsellessa, että olen häikäisevän kaunis. Ilmeisesti otsalamppu sopi minulle liiankin hyvin. Meidän yhteisvaikutuksemme oli ollut suorastaan tyrmäävä. Ei ole aina helppoa olla näin söpö. No, vaikka ensimmäinen otsalamppukokeiluni oli hieman hankala, niin opinpahan ainakin sen, että käytän otsalamppua vain pimeässä. Enkä koskaan peilin edessä.